mutta kyllä ensi vuonnakin on kirjoittajaripari, oli tämä niin antoisaa ja hauskaa. Leirin numero on 206 ja sen leiriosuus on Kunstenniemessä 7.-13.6. Kirsti ja minä ollaan ohjaajina. Tämän vuotiset leiriläiset, olisitte tosi tervetulleita isosiksi!

t. Merja

Luuk. 19: 41 Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden 42 ja sanoi: "Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. 43 Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. 44 He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi."

45 Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. 46 Hän sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan."

47 Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. 48 He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.

 

Sofian laulu

 

He kävelevät luokseni tänään

lattiatonta käytävää

eikä minulla ole heille sanoja.

 

Ja valo joka leikkaa pimeyden

on samaa kuin heidän katseessaan.

Varjot jotka valo jättää täyttämättä

ovat samat heidän silmiensä alla.

 

Nämä ihmiset eivät ole hyviä,

eivätkä pahoja

täällä vastakohdat risteävät,

täällä vastakohdat risteävät.

 

He vaeltavat luokseni unohdukseen

olen kajo heidän kasvoillaan

minä olen heille hellä,

minä lähden heidän kanssaan.

 

 

Meillä oli leirillä joka aamu minijumis, lyhyt jumalanpalvelus, jossa kävimme kirkkovuoden tärkeimmät pyhät ja samalla Kristuksen elämän keskeiset kohdat läpi. Ihmettelimme päivän evankeliumitekstiä saarnaryhmässä ja mietimme, mitä vastaavaa voisi tänään tapahtua.

 

Adventtiryhmän kanssa huomasimme, että Jerusalemiin ratsastavaa Jeesusta tervehdittiin samaan tapaan kuin superjulkkiksia nykyään. Heidän eteensä levitetään punaisia mattoja ja lavoille heitellään vaatteita ja fanit huutelevat heille ylistyshuutoja ja rakkaudentunnustuksia.

 

Tämän sunnuntain teksti on suoraa jatkoa adventtikertomukselle. Torstaina pohdimme tekstiä viiden tytön kanssa, koska se tuntui minusta niin vaikealta. Tällaisia ajatuksia nousi esiin tekstistä:

 

"Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!" Fanittaminen voi olla turvan tai elämän sisällön hakemista. Idoliin samaistuu, kun ei ole tyytyväinen itseensä. Fani keskittyy luomaan itsestään samanlaista kuin idoli, hän on sokea fanittamiselleen ja unohtaa vahvistaa omaa sisintään. Hän unohtaa mitä oikeasti tarvitsee, hän unohtaa etsiä aitoutta itsestään ja toisista.

 

Helposti unohdamme ensimmäisen käskyn ja Jumalan kohtaamisen, mikä on hyvin lähellä itsensä kohtaamista, koska Jumala asuu ihmisessä. Jumalaan voi olla yhteydessä oman itsensä kautta. Jotkut hakevat Jumalaa kauempaa, mutta eivät onnistu, kun ovat itselleen vieraita.

 

Temppelissä olevat kaupustelijat voisivat olla ne kiusaukset ja turhat ulkopuoliset virikkeet, jotka yrittävät estää meitä olemasta oma itsemme. Voimme ajaa pois itsestämme ajatukset, joiden mukaan meidän pitäisi yrittää olla jonkun muun kaltaisia sen sijaan että olisimme sitä mitä olemme. Sillä vaikka kuinka paljon tahansa näkisi vaivaa esittääkseen jotain muuta kuin mitä on, lopputulos on paha olo, epäonnistumisen tunne ja turhautuminen jälkeenpäin. Voisimmepa vain kaikki tajuta, että riittää olla oma itsensä.

 

Rakkauden käskyn toinen puoli, lähimmäisen rakastaminen voisi olla sitä että oikeasti välittää. Että ei tarvitse esittää mitään toiselle. Että voi olla tunnepuolella estotta alaston. Että ei odota toiselta hirveästi, vaan antaa hänen olla oma itsensä ja muistaa tukea häntä siinä.

 

Rakkaus sattuu. Kun olet alastomana muille, heidän katseensa kohdistuvat suoraan sinuun. Olet haavoittuvampi kuin esittäessäsi jotain. Paljastaessasi itsesi joudut pelkäämään, ettet tule hyväksytyksi, vaan jäät yksin, kun olet liian outo. Joku voi olla kateellinen siitä, että olet omanlaisesi, ja koettaa olla samanlainen, jotta myös häntä alettaisiin kadehtia. Häneltä jäävät omat hyvät ominaisuudet huomaamatta.

 

Mistä löytää rohkeuden olla oma itsensä ja rakastaa? Jokainen yrittää omalla tavallaan vastustaa kiusausta olla jotain muuta kuin on. Voi hyväksyä itse sen mitä on. Voi lakata vertaamasta itseään muihin ja välittämästä, mitä muut ajattelevat minusta. Voi miettiä, tekeekö jotain itsensä takia omaksi ilokseen vai sen takia, mitä ajattelee muiden ajattelevan.

 

 

Rakkaat nuoret. Teidät on kerran kastettu sen merkiksi, että olette Jumalan hyväksi luomia ja Kristuksen puhtaaksi pesemiä pahuudestanne. Saatte panna pois kaiken, mikä teitä kiusaa ja estää olemasta aitoja. Jumala kestää nähdä alastomuutenne ja antaa teille rohkeuden nähdä sen itsekin. Mitä paremmin opitte tuntemaan itseänne, sitä paremmin tunnette myös Jumalaa ja toisia ihmisiä. Käyttäkää jatkossakin Raamattua peilinä, josta voitte tutkia itseänne. Käyttäkää rukousta mahdollisuutena tarkkailla itseänne hyväksyvässä ilmapiirissä. Tulkaa toistekin ehtoolliselle kohtaamaan Kristus, itsenne ja toiset ihmiset. Ottakaa rohkeasti vastaan kummin tehtävä, jos sitä teille tarjotaan.

 

Hyvät kummit ja vanhemmat. Nämä nuoret lähestyvät aikuisuutta vuosi vuodelta ja itsenäistyvät teistä yhä kauemmas. Ette enää ole vastuussa heidän kristillisestä kasvatuksestaan, vaan he vastaavat itse itsestään Jumalalle. Silti he yhä tarvitsevat teitä. Ennen kaikkea he tarvitsevat tulla nähdyiksi sellaisina kuin ovat. Voimme oppia näkemään toisemme, jos opimme itse olemaan sitä mitä olemme. Siinä meillä saattaa olla oppimista heiltä.

Varsinaisesta saarnasta kiitos Helinälle, Julialle, Katalle, Rosalle ja Sofialle.

Merja

sanoa konfirmaatioharjoituksissa: riparilaiset, jos haluatte ryhmäkuvan, muistakaa ottaa kymmenen euroa mukaan.

t. Merja

Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä, joka on kuollut?

Että hän oli kaunis, kiltti, rauhallinen ja erittäin ystävällinen? Ei, minä en haluaisi valehdella. Sitä kaikkea hän ei ollut. Mutta hän oli ihmeellinen, uskomaton ja erittäin yllätyksellinen. Hän yllätti minut täysin, kirkasti maailmani ja vei minut pyörteisiin, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään.

Kaikki alkoi viime keväänä, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Kävelin ajatuksissani pitkin puroa ylittävää siltaa, kun hän tuli vastaan nauraen ja kaatoi minut puroon kastumaan. Jatkaessani kotimatkaa jokainen askeleeni lotisi ja kuulin iloisen naurun vielä kauan korvissani. En tiennyt, pitäisikö minun suuttua hänelle vai hymyillä hänen naurulleen.

Hän oli erilainen kuin muut. Hän oli peikko keijujen keskellä ja kuitenkin  hän oli sydämeltään ainoa oikea keiju meistä kaikista.

Kului aikaa ennen kuin näin hänet seuraavan kerran enkä silloinkaan tiennyt, pitäisikö minun suuttua vai hymyillä. Mutta tällä kertaa aivan eri syystä. Silloin hän istui kivellä yksin, hauraana ja yksinäisenä, sulkeutuneena. Tällä kertaa hän oli keiju, kun me muut olimme peikkoja.

Kävelin hänen vierelleen ja kyykistyin tutkailemaan hänen kasvojaan sivusta. Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä, mutta näin niissä silmissä ilon leimahduksen, joka tuotti minulle suurta mielihyvää. Saman tien hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja hän hyökkäsi kaulaani lohdutusta hakien. Istutin hänet syliini ja tyynnyttelin hänen kyyneleensä loppumaan. Minulla ei ollut hajua kuinka kauan me istuimme sylikkäin omassa maailmassamme kunnes hän viimein väläytti minulle hymyn ja katosi näkyvistä ennen kuin ehdin sanoa mitään.

Seuraavan tapaamisemme muistan liiankin hyvin, se tuskin koskaan katoaa muististani. Edellisestä tapaamisesta ei ollut kulunut kauaa, kun näin hänet taas uudestaan. Olin juuri menettänyt veljeni, sen tärkeimmän ja ainoan rakkaan ihmisen elämässäni. Kävelin metsässä mustikoiden keskellä tajuamatta mistään mitään. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, mutta minulla ei ollut voimia pyyhkiä niitä pois. En tiedä kuinka kauan olin kävellyt, monta tuntia luultavasti ja yhtäkkiä polveni pettivät altani ja kaaduin maahan keskelle sammalmättäitä.

Silloin hän ilmestyi luokseni, oma keijuni, hyräillen kauniisti kuin enkeli. Hän tuli luokseni ja keinutti minua syleilyssään. Tarrasin häneen tiukasti ja hän suuteli kyyneleet pois poskiltani ja hyväili huulillaan poskiani. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tunsin syvää rauhaa tuon keijuni syleilyssä kuunnellen enkelilaulua. Huomasin raskaiden silmäluomieni painuvan kiinni ja kun heräsin, oli jo pimeää eikä enkelilaulusta ollut jälkeäkään. Tunsin edelleen nuo pehmeät huulet hyväilemässä poskeani ja palasin kotiini hymyillen.

Vielä tuolloin rakastin syksyä, mutta nykyään vihaan sitä koko sydämestäni. Silloin oltiin lokakuun puolessa välissä, oli jo kylmää ja pimeää. Minua pimeys ei kuitenkaan masentanut, olihan minulla muistot keijustani kirkastamassa päiväni. Kävelin ulkona nauttien sateesta, kun huomasin pienen ja surullisen hahmon sillan luona tuijottamassa joen syövereihin. Sydämeni läikähti ilosta ja juoksin keijuni luokse ilosta pakahtuen. Vedin hänet syliini ja jähmetyin täysin tuntiessani hänet. Kaikki ne muistojeni pehmeät muodot olivat häipyneet ja jäljellä oli vain hentoja luita. Avasin suuni esittääkseni järkytykseni, mutta hän vaiensi minut suutelemalla intohimoisesti ja vaativasti. Tiukensin otettani hänestä ja murheeni ja huoleeni väistyivät kauas.

Pitelin häntä sylissäni kuunnellen, kuinka hän lauloi minulle hiljaa enkeleistä. Kuitenkin laulu loppui ja kuulin kuiskauksen korvani juuressa.

"Hyvästi, rakkaani."

Katsoin paikoilleni jähmettyneenä, kun keijuni hyppäsi sillalta jokeen. Kutsuin apua, mutta se tuli aivan liian myöhään. Menetin oman, hauraan keijuni. Pitelin tuota elotonta ruumista sylissäni ja taivas itki kanssani helpottaen tuskaani. Enkä minä vieläkään tiedä keijuni nimeä.

Yksitellen menetin rakkaimpani. Enää minulla ei ole ketään tai mitään. Muistissani ovat nuo suuret, kyyneleiset silmät ja enkelin ääni. Mutta itse keijuni menetin peikoille enkä koskaan voi korvata hänelle sitä tuskaa, minkä maailma aiheutti.


Ronja

 

He kävelevät luokseni tänään

lattiatonta käytävää

eikä minulla ole heille sanoja.

 

Ja valo joka leikkaa pimeyden

on samaa kuin heidän katseessaan.

Varjot jotka valo jättää täyttämättä

ovat samat heidän silmiensä alla.

 

Nämä ihmiset eivät ole hyviä,

eivätkä pahoja

täällä vastakohdat risteävät,

täällä vastakohdat risteävät.

 

He vaeltavat luokseni unohdukseen

olen kajo heidän kasvoillaan

minä olen heille hellä,

minä lähden heidän kanssaan.

 

(Inka-isonen laulaa Sofian laulun konfirmaatiossa, se sijoittuu ilmeisesti evankeliumitekstin ja saarnan väliin.)